sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Tuhannet mun kasvot

Iltoja. :)
Mulla oli kiva viikonloppu. Vietin sekä perheeni, ystävien että Mikonkin kanssa aikaa.

Meillä oli äidin kanssa pienimuotoinen tyttöjenilta, johon äippä oli ostanut meille molemmille muutamat saunasiiderit. Mulla olis ollut todella hyvä hetki avautua lauteilla Mikosta, kun puhe kääntyi miehiin. Äiti ihmetteli, miksen ole pitkiin aikoihin tuonut ketään poikaa meille kylään. Mulla oli ennen Mikkoa tapana tuoda jätkäkavereita, joiden kanssa hengailin, meillekin viettämään aikaa.

Kun alotin Mikon kanssa pyörimisen, ei jätkien kotiin tuominen tuntunut enää niin luontevalta ja jotenkaan..soveliaalta. Vaikka kaikki nää tyypit on ollu vaan kavereita ja edelleenkin mulla on miespuolisia kavereita joiden kanssa vietän aikaa, mutta ei se ole enää sama asia.
Ei Mikko ole mua todellakaan kieltänyt näin toimimasta, mutta mulle itelleni on tullut sellanen fiilis, että toisten jätkien kotiin tuominen menis liian intiimiks ja oudoks, varsinkin kun mulla on jo se yks, jota en voi tuoda vielä kotiin porukoiden ollessa täällä.

Kun äite otti asian puheeks ja yritti udella mun mahdollisista seurustelukuvioista, paljastuksen ensimmäiset lauseet oli jo mun kielenpäällä tulossa. Ne oli melkein ryöppymässä mun suusta äidin tietouteen.
Mä olin niiiin valmis kertomaan.
Viime ajat on olleet niin raskaita henkisesti ja fyysisesti, että mä todella tunnen suurta tarvetta päästä avautumaan ihan omassa oikeassa elämässäni tästä kaikesta.
Pienen hetken tuntu, etten mä olis välittänyt äidin reaktiosta ja kannasta asiaan, kunhan olisin vaan saanut puhua. Kertoa maailman luotettavimmalle ja turvallisimmalle ihmiselle mun touhuistani.

Se on helvetti soikoon mun oma äiti! Kaks eri minää taisteli mussa. Toinen valmiina ottamaan riskin ja altistamaan ittensä tutun ja rakkaan ihmisen mahdolliseen moraaliryöppyyn ja kohtaamaan sen järkytyksen ihan oikeasti.
Anonyymien moralisointikommentit ei varmasti olis mitään verrattuna siihen.
Toinen minä taas vastusteli ja järkeili, ettei äidin tarvitse tietää. Turha tieto satuttaa. En mä halua, että se joutuu huolehtimaan musta turhia. Ei se vois olla ajattelematta tai kuvittelematta, että mä satutan itseäni ja että Mikosta olis mulle vaan harmia.

Joten.. mä en kertonut. Huoleton hymy ja valkoinen valhe "mä oon jätkien luona, en mä niitä tänne viitti enää tuoda", "ei oo löytynyt ketään sopivaa, kaikki kunnolliset on varattuja ja loput on vammasille, eheheheh" ... :/


Eilen illalla, tai oikeastaan yöllä nähtiin Mikon kanssa. Tilanteet sen ja vaimon välillä on vähän muuttuneet. En osaa sanoa, onko ne musta parempaan vai huonompaan päin. Vaikeeta, monimutkaista ja sekavaa, taas vaihteeks.

Käytiin Mikon kanssa keskellä yötä pienellä happihyppelyllä. Mikko otti mua kädestä kiinni, se oli jotain niin ihanaa. Käveltiin pitkin katuja käsikädessä. Kuvittelin tilanteeseen vielä päivänvalon ja ihmiset ympärille. Se oli samaan aikaan helvetin pelottavaa, mutta niin ihanaa. Sitä, mitä mä ootan sekaisin fiiliksin.

Mikko sai ihan idiootti-idean ja varasti jonkun pihasta pulkan. :D Se kuulemma välttämättä halus vetää mua pulkassa ja niinhän me sit tehtiin. En tiedä mistä se noita ideoitaan vetää, mutta se oli ihan mielettömän hauskaa!
Mä huusin täyttä huutonaurua kun istuin pulkan kyydissä ja se veti mua perässään, juosten nopeesti pois rikospaikalta. :D

Käytiin siis pienellä pulkkalenkillä, laskettiin pari mäkeä yön pimeydessä ja mä yritin vetää sitäkin pulkassa.
Lopuks palautettiin pulkka takas oikeille omistajilleen, hitto sitä hiippailua. :D Miks aina sillonkun pitäis olla turpa kiinni, alkaa naurattamaan hysteerisesti? :D

Oon myös puhunu Mikolle yhdestä mun pienestä unelmasta, eli kokeilla siipiä mallimaailmassa. Tiedän, että se on vaikee ja vaativa ala, ja siellä menestyminen suomalaisena on todella vaikeata ja epätodennäköistä.
Enpä tienny ennen eilistä, että Mikolla on suhteita aika vaikutusvaltaisiin ihmisiin ja se yrittää auttaa mua pääsemään oikeiden ihmisten puheille.. :) Tekis mieli kertoa tästä niiiin paljon lisää, mutta enpä voi.. Edes kavereilleni en ole vielä viitsinyt mitään tästä sanoa, kun mikään ei ole vielä varmaa, ja joku uskottava selitys pitäis keksiä, miten pääsin oikeiden ihmisten kanssa tekemisiin, kun Mikon osuutta en tietenkään voi paljastaa..

Nojoo, tässä oli sekava selostus viime päivien kuulumisista.



Ainiin, joku on pommittanut mua kommenteillaan, jossa arvuuttelee asuinpaikkaani ja sanoo tietävänsä mut ja kun en ole niitä kommentteja julkaissut (mulla on se linja, etten enää julkaise YHTÄKÄÄN asuinpaikka arvuuttelukommenttia) on tämä henkilö nyt saanut sen käsityksen, että on arvailullaan osunut oikeaan.


Ei, et ole. En ole tämä tuntemasi henkilö, paikkakunta ei täsmää. Tämän halusin vain sanoa, ettei taas joku täysin ulkopuolinen joudu kärsimään tai saamaan huonoa mainetta syyttömänä tämän blogin takia.


Tästä edes kenenkään ei tarvitse kuvitella päässeensä mun jäljille, kun en julkaise asuinpaikka arvuutus kommentteja. Kiitos. :)

torstai 23. helmikuuta 2012

"Miltä tuntuu olla toinen nainen?"

Olen saanut paljon sähköpostia, enkä ihan kaikkiin ole kerennyt vielä vastaamaan. Pyrin kuitenkin vastaamaan kaikkiin, ihan ajan ja ajatuksen kanssa, koska haluan kunnioittaa ihmisten näkemää vaivaa kirjoittaessaan mulle pitkiä viestejä vastaamalla niihin samantapaisesti takaisin, enkä vain parilla lauseella.

Eräässä viestissä kysyttiin tämän kirjoituksen otsikon kysymys ja sen lähettäjä toivoi muutenkin saavansa kuulla, mitä tunteita ja ajatuksia mussa toisen naisen rooli on herättänyt. Ja miltä se ylipäätään tuntuu. Ajattelin aikani kuluksi vastata näihin kysymyksiin täällä blogin puolella, antaa taas lisää erilaista näkemystä niille, jotka eivät itse tiedä miltä toisen naisen saappaissa astelu tuntuu.



Mä aloin tosissani muistelemaan sitä aikaa, kun musta muotoutui Mikolle tyttöystävä ja samalla siis toinen nainen.
Alkuaika oli ihan kamalaa, kun rakkaudenhuumassa olisin halunnut olla jatkuvasti Mikon kanssa yhdessä, eikä Mikon perheen takia se todellakaan ollut mahdollista.
Tunteet heitteli sairaalloisesta mustasukkaisuudesta pelkoon ja ahdistukseen. Yksinollessa mietin jatkuvasti, mitä Mikko tekee vaimonsa kanssa. Pelkäsin, että vaimosta yhtäkkiä tulisikin mua enemmän rakastettava ja Mikko ilmoittaisi meidän suhteen olevan ohi.

Tuijotin kännykän näyttöä ja odotin viestiä Mikolta. En mä sille voinut koskaan soittaa tai pistää huoletta viestiä milloin tahansa.

Tunsin oloni maailman haluttavimmaksi ja kiinnostavimmaksi naiseksi, kun Mikko järjesti mulle aikaa. Jätti perheensä kotiin ja lähti tapaamaan mua. Se riskeerasi oman elämänsä, vaimonsa elämän ja lastensa elämän ollessaan mun kanssa.
Tiedättekö miten huumaava tunne se on, tajuta olevansa niin vastustamaton, että sun eteen otetaan helvetin isoja riskejä? Riskejä, jotka voi tuhota koko elämän?

Epävarmuuden hetkillä pystyin tuudittautumaan siihen ajatukseen, että mulla oli paljon valtaa. Silloin kun mustasukkailin ja olin lähes varma, että Mikko on jättämässä mua, luotin siihen, ettei se voi tehdä niin. Mä en anna sen tehdä niin. Mulla oli käsissä sen perheen langat, joita heilutella mieleni mukaan. Mä olisin yhdellä puhelulla tai oven taakse ilmestymisellä voinut katkoa niiden perheen.

Välillä omissa epävarmuuksissani siis jotenkin naurettavalla tavalla nautin siitä, ettei Mikko voisi tuosta noin vaan jättää mua, sillä mä olisin aina voinut kiristää sitä sen perheelle kertomisella. Järjellä ajatellen, en mä olis sitä koskaan tehnyt. Ne oli vaan niitä pimeitä ja synkkiä ajatuksia, kun yritin järkeillä itselleni, ettei se mua jättäis.
 







Toi sairas vallantunne on kuitenkin suurimmaksi osaksi vaihtunut ahdistuneisuuteen ja morkkikseen. Mulla edelleen on Mikon perheen langat käsissäni. Mä tunnen olevani niiden perheonnesta osavastuussa. Ne langat tuntuu joskus polttavan mun käsiä niin helvetisti, tai muuttuvan teriksi, jotka painuu mun käsistä läpi repien. Miksi? Koska mä olen toinen nainen.

Mä olen niiden perheessä sisällä, vaikka mä olenkin vain Mikon kanssa. En sen vaimon tai lasten, mutta silti, sisällä.

Uskoisin, että kaikki toiset naiset, jotka ovat kunnolla mieheen rakastuneet ja sen kanssa palavasti haluavat olla, ovat tunteneet noita mustasukkaisuuden ja jätetyksi tulemisen tunteita.
Sitä, että onkin miehelle pelkkä pieni piriste arkeen. Räsynukke, jolle uskotella rakastavansa, mutta miehen tarkoitukset onkin oikeasti ihan jotain muuta. Saada jatkuvasti katteettomia lupauksia. Valheita.

Tottakai nuo ajatukset on joskus munkin mielessä käyneet. Silloinkun ei oltu nähty vähään aikaan tai Mikko perui tapaamisia, mielessä kävi monia pettymyksen maustamia ajatuksia.
Mitäpä jos Mikko onkin näytellyt rakastavansa mua? Mitä jos se ei oikeasti haluakaan koskaan erota vaimostaan, vaan mä olisin sille vain hetken hupia? Pistääkö se oikeasti vaimonsa kanssa olemisen mun kanssa olemisen edelle? Jäänkö mä sen vaimolle ikuiseksi kakkoseksi?

Kestän salailun, kestän valehtelun omille läheisilleni pitääkseni meidän suhteen salassa ja salatakseni sen faktan, että mä olen toinen nainen. Että mä oon rikkonut normaalia moraalia ryhtymällä suhteeseen varatun miehen kanssa.



Nuo epävarmuuden ja epätietoisuuden tunteet on kuitenkin olleet aivan ylivoimaisesti niitä pahimpia. Se olisi vaan niin kauhea nöyryytys. Tuntisin oloni maailman hyväksikäytetyimmäksi ja höynäytetyimmäksi ihmiseksi. Olisin pistänyt oman mielenterveyteni, omat suhteet läheisiini ja jopa maineeni likoon miehen takia, ja sitten paljastuisi, etten koskaan ollutkaan mitään muutakun hetken hupia ja miehen pieni hyödyke.

Mikko on onneksi todistanut olevansa kanssani tosissaan, ja ettei rakastamisen, välittämisen ja yhdessäolon haluamisen tunteet ole vain yksipuolisia.

Yksi raastava fiilis kaiken edellämainitun lisäksi on se, etten voi hehkuttaa!! Mä en voi hymyillä leveästi kertoessani Mikon ihanuudesta tyttökavereiden huokaillen täydellisen miehen löytymiselle ja siitä kertomiselle.
Joskus olen miettinyt kertovani tytöille Mikosta, mutta jättää mainitsematta sen perheellisyys ja vaimo.
Keksiä jonkun tekosyyn, miksen voi esitellä sitä kavereilleni.
Olisi vain niiiiin ihanaa hehkuttaa Mikon sanomisia ja tekemisiä ystävilleni ja normaaliin tapaamme heittää tyhmää spekulaatiota jokaisesta erikoisemmasta lauseesta ja sen "oikeasta" tarkoituksesta.




Tämä teksti on aika rönsyilevää ja sekavaa, mutta sellaista se on toisena naisenakin oleminen tähän asti ollut. Alun epävarmuuden ja mustasukkailun ollessa suurimmaksi osaksi nykyään mennyttä ja tilanteen tasaannuttua, lujituttua ja siihen totuttua, on edelleenkin toisena naisena oleminen tunteiden vuoristorataa.
Edelleen joskus pieni mustasukkaisuuden tunne pistää sydämeen, vaikka mä nyt varmasti tiedän asemani Mikon elämässä. Mä tiedän, etten ole sille pelkkää hupia, ja ettei se tule valitsemaan vaimoaan. Se on jo valintansa tehnyt, ja mä tiedän sen, mutta silti mä olen kuitenkin vielä toinen nainen ja kolmas pyörä vaimon ollessa vielä kuvioissa mukana.



Toisena naisena oleminen ei ole ollut helppoa. Se on silti ollut mun oma valinta. Mikko on ojentanut mulle kätensä ja mä olen tarttunut siihen. En mä tähän ryhtyessäni osannut kuvitella, miten syvää itsetutkiskelua ja voimakkaita tunteita tää tulis mukanaan tuomaan.
Sitä kuvitteli alussa kaiken olevan helppoa, pientä seikkailua ja itselleen onnellinen loppu. Nopea avioero ja vaimolle kengän kuva perseeseen. Todellisuus on ihan muuta.

Siltikään, mitään en toisin tekisi. Vaikka mä kuinka olen joutunut kärsimään ja käynyt sietokyvyn rajalla, kitunut ikävän ja mustasukkaisuuden tunteiden sisällä, joutunut puremaan hampaitaan yhteen pitääkseen asiat omana tietonani, silti rakkaus on sen kaiken arvoista.
Se, että mä olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa kemiat kohtaa niin kovaa, ettei sitä voi välillä edes uskoa todeksi.

Kaikenkaikkiaan toisena naisena oleminen on tuonut paljon eri tunteita ja ajatuksia. Maailman halutuimmaksi itsensä tuntemisesta järjettömään itseinhoon ja toimintansa kyseenalaistamiseen. Näkeä itsensä kauniina ja mielenkiintoisena ja sitten halveksittavana moraalittomana lorttona.
Vihannut ihmistä, joka on oman onnen edessä. Mielessäni irvaillut vaimon tyhmyydelle. Seuraavassa hetkessä säälinyt ja tuntenut pahaaoloa sen puolesta.

Tää toisena naisena oleminen on kasvattanut mua ihmisenä todella paljon. Jotkut asiat ja tapahtumat kasvattaa ja tämä on ollut mulle sellainen, joka on avannut mun silmiä todella paljon. Oon oppinut itsestäni ja muista paljon. Herännyt näkemään asioita eri tavalla.
Huomannut, ettei kaikki ole aina sitä miltä näyttää. Tajunnut, ettei rakkaudella ole rajoja. Ettei kaikkea saa helpolla. Kuinka pitkälle itsensä voi viedä tulematta täysin hulluksi.

Mulla olis vielä niiiiin paljon kerrottavaa ja avauduttavaa, mutta en jaksa enää. Enkä usko että kukaan muukaan jaksaisi. Eiköhän tässä postauksessa ollut ihan tarpeeksi tälle kerralle. Ehkä jatkan joskus toiste, ehkä en.

Elämä on lyhyt. Riko sääntöjä. Anna anteeksi nopeasti. Suutele hitaasti. Rakasta tosissasi. Naura hysteerisesti. Äläkä koskaan kadu mitään sellaista, mikä on saanut sinut hymyilemään.


Kaikki kuvat kopioitu osoitteesta weheartit.com

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

:)

"Ennen kuin tuomitset minut, pue kenkäni jalkoihisi. Kävele ne kadut, jotka minä olen kulkenut. Käsittele menetys ihmisistä, jotka olen menettänyt. Kestä kaikki tunteet ja tapahtumat, mitä olen kokenut. Kompastu jokaiseen kiveen johon törmäsin. Nouse aina uudestaan ylös ja kulje täsmälleen sama elämä, kuten minä tein. Vasta sitten voit tuomita minut ja elämäni."

- Tuntematon kirjoittaja


Happy now?  xD

tiistai 21. helmikuuta 2012

Kun mies murtuu...?

Mä tulin vähän aikaa sitten Mikon luota. Vietettiin masentava, mutta silti ihana ilta yhdessä.
Rakkaan ihmisen kärsimystä ja tuskaa on ihan kamala katsoa vierestä, se on raastavinta mitä tiedän.

Maattiin vierekkäin pienellä kovalla sängyllä käsikädessä. Mikon katse oli ihan lasittunut, eikä se ollut jaksanut edes ajaa sen partaa. :/
Tilanne Mikon ja sen vaimon välillä ei ole juurikaan rauhoittunut. Sillä on ihan kauhea ikävä lapsia, muttei se uskalla mennä tapaamaan niitä ilman vaimon lupaa, ettei niillä synny taas helvetinmoinen tappelu. Eikä vaimo suostu vastaamaan sen puheluihin ja viesteihin.

Helvetti, miten kylmä ja hankala ihminen voikaan olla. No, tollanen se kuulemma on. Heittäytyy niin vaikeeks ja vittuimaiseks kun osaa ollakaan. Se ei koskaan myönnä tekevänsä mitään väärin, eikä koskaan omatoimisesti halua sopia mitään.
Se odottaa tyyliin polviltaan anteeksianeluja ja maanittelua, vaikka siinä olis ollut yhtälailla vikaa.

Mikko soitti mulle päivällä ja pyys mua sen luokse. Kävin samalla kaupassa kun olin menossa sen luokse ja ostin meille ruokatarpeita. Tein meille lämpimiä lihapullaleipiä ja Mikko oli ihan höpö ja joi niiden kanssa punkkua.
Me käytiin saunassa ja mä sain Mikolta luvan ajaa sen parran. Se oli todella vaikeeta ja onnistuin vahingossa viiltämään sen poskeen pienen haavan. :D :(

Mulla on nyt todella sekavat fiilikset. Olin jo aloittanut kirjoittamaan tätä postausta, kun Mikko pisti mulle viestiä, jossa se kehotti mua kuuntelemaan tän biisin. Sanat on kuulemma niin osuvat kun voi vaan olla.
Se tuntuu olevan nyt ihan luovuttamisfiiliksillä... Mitä mun pitäis tästä ajatella?! On niin paljon asioita joita tekis mieli tänne kirjoittaa, että ymmärtäisitte meitä ja tätä koko tilannetta paremmin, mut mä en voi.
On ihan voimaton ja avuton olo, kun en voi tehdä mitään. Miks mä en voi? Mitä mä muka edes voisin?!

Haluaisin mennä sen luokse ja ravistella tota miestä oikein kunnolla. Sen pitää ryhdistäytyä ja yrittää saada asiat sen vaimon kanssa sovittua. Ajatella meidän kaikkien parasta.

Se pyys mua jäämään yöks, eikä meinannu päästää mua sen kainalosta pois. Voi miksen mä jääny...

maanantai 20. helmikuuta 2012

Murtumia

Viime kirjoituksesta on vierähtäny melkein viikko. En oo halunnut tai jaksanut nopeaa kommenttien julkaisua enempää uhrata aikaani tähän blogiin. Enkä mä nytkään uskalla kertoa tänne oikeastaan mitään kovin tarkasti. Tilanne on muuttunut turhan painostavaks ja arvaamattomaks.

Mikko on edelleen ihana, mutta vaimo on alkanut käyttäytymään todella...omituisesti. Se oli järjestänyt lasten edessä kauhean riidan ja ajanut Mikon pois niiden kotoa. En uskalla kertoa enempää yksityiskohtia, mutta Mikko ei ole nyt pariin päivään ollut kotonaan, ainoastaan yks päivä kävi hakemassa lapsensa viettämään sen kanssa aikaa.

Toisaaltahan tää olis meille aivan ihanteellinen hetki, Mikko vois ilmoittaa tuon(kin) perusteella vaimolleen haluavansa erota. Mut ei vielä! Eron ei kuulu eikä pidä tapahtua vielä. Kaikki meidän suunnitelmat menee ihan päin persettä jos ne nyt menee eroamaan.

Miettikää kuinka sairasta, kun mä toivon, ettei mun rakastamani mies eroa vielä vaimostaan...

Mun tekis vaan mieli huutaa koko maailmalle ja purkaa nää mun sisällä vellovat ahdistuksen, pelon ja tietämättömyyden tunteet, mut sen sijaan mä joudun esittämään normaalia ja hymyillä niin saatanan iloisesti, samalla kun mun ja Mikon tulevaisuus on vaakalaudalla, kun meidän yhteiset suunnitelmat on vaarassa murentua.

Pitäis vaan yrittää jotenkin saada työnnettyä nää tunteet ja ajatukset syrjään, kun kaikkeen muuhun keskittyminen alkaa olemaan ihan helvetin vaikeeta. Ootan vaan kokoajan Mikolta lisätietoja, onko tilanne muuttunut, mitä vaimo on sanonut plaaplaa. Meen tänään sen luokse, sekin on ihan sekasin ja hädissään niiden lasten takia. :/

Vittu miten äkkiä asiat voikin mennä ihan perseelleen. Pahoittelen mun rumaa kielenkäyttöä, mut mä olen ihan hermona. Tää tilanne on niiin eniten perseestä, oikeesti.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Hyvää Ystävänpäivää kaikille! :)





Kaikki kuvat osoitteesta weheartit.com

Ihanaa ystävänpäivää siis kaikille! Mä olisin kovasti halunnut viettää tänään aikaa Mikon kanssa, mutta se on lupautunut tekemään lastensa kanssa tän päivän kunniaks jotain kivaa, joten annan niiden kanssa ajanviettämisen mennä mun kanssa olemisen edelle, tottakai. :)

Kyllä me keretään Mikon kanssa olemaan myöhemminkin yhdessä ja viettämään jälkikäteen omaa ystävänpäivää. Ja jos joku sitä ihmettelee, niin kyllä, Mikko on sekä mun miesystävä, että myös ystävä. Tässä ajassa siitä on kehittyny mulle yks maailman tärkeimmistä ihmisistä, jonka kanssa ajanviettäminen on aina hauskaa ja ihanaa, ja jolle avautua.

Lähen kohta viettämään tyttöystävieni kanssa laatuaikaa. Suunnitelmissa olis mennä ensin erääseen ihanaan kahvilaan notkumaan ja sit mennä kattomaan elokuvaa yhden meistä luokse, jossa tullaan luultavasti tapojemme mukaisesti vetämään herkkujen syömisen yliannostukset :D.
Muistakaa kertoa ystävillenne, kuinka tärkeitä ne teille on ja pitäkää niistä kiinni. Ne on yks elämän kantavimmista voimista <3

Ainiin, Mikko paljasti mulle eilen, että se on suunnitellut vievänsä mut enskuussa laivalle! En malta odottaa, risteilyissä on aina oma hohtonsa ja fiiliksensä <3

torstai 9. helmikuuta 2012

Vanhojen muistelua.

Edelleen kärsin taudin kourissa, joka taas mahdollistaa pitkään valvomisen ja yöpostailujen tekemisen. Oon nukkunu pieniä pätkiä pitkin päivää ja iltaa, ja uskaltauduin käymään kaverin ja koiran kanssa lenkillä, vaikka iskä oli sitä mieltä ettei siinä oo vielä puolikuntoisena mitään järkeä.
En oo ihan varma oliks se virhe, kun pakkaslukemat taas uhkaavasti on noussu jo turhan kylmäks.. En vaan jaksanu nyhjätä kotona, oli pakko päästä käymään jossain ja nähdä joku kaveri, vaikkakin sitten sen keuhkokuumeen uhalla.

No, selvisin lenkistä ja kotiuduin posket punasena ja yläpään karvoitus valkaistuna. Ei hitto toi kuulosti häröltä, tarkotin siis lähinnä ripsiä ja hiuksia, jotka pakkanen jäädytti ihan valkoisiks. :D

Talvi olis mun lempivuoden aika, jos ei olis niin helkkarin kylmä!


Mulle tuli tossa äsken youtubea selailemalla tämä  biisi vastaan, joka toi  vanhoja muistoja mieleen.
Me oltiin tapailtu Mikon kanssa jo jonkin aikaa, ja olin jo ihan rakastunut siihen, muttei oltu puhuttu siinä vaiheessa vielä mitään siitä, että halutaan olla tulevaisuudessa kunnolla yhdessä. Mikko ei siis siinä vaiheessa ollut vielä kertonut, että aikoo jättää vaimonsa yms, oltiin tuolloin muuten vaan yhdessä ilman vakavia puheita.

Yks päivä sit Mikolla oli ollu raskas päivä ja se oli todella huonolla tuulella. Ei oltu nähty vähään aikaan ja pisteltiin toisillemme viestiä. Ehdotin näkemistä ja sain vastaukseks jotain epämääräistä. Kysyin mikä on, ja Mikko kerto et sitä ahdistaa salailla ja valehdella, että pitäiskö meidän lopettaa tää touhu, että sen pää hajoaa.

Muistan et menin ihan paniikkiin kun sain ton viestin, tuijotin vaan kännykän luuria helvetin kauan ja mun kädet täris ja tuntu et sydän hakkaa ittensä rinnasta läpi. Muistan niin hyvin sen raastavan tunteen, kun ajattelin et oon just menettämässä ihmisen, jonka kanssa mun on niin hyvä olla.
Kävin siinä muutamassa minuutissa vihan, surun ja epätoivon tunteet läpi, enkä mä oikeesti ees tiennyt mitä vastatata Mikolle. Tunsin vaan oloni niin mitättömäks ja hyödyttömäks idiootiks, jota oltiin just jättämässä, ja joka ei osannu vastata mitään järkevää takas.

Eka kirjotin jonkun armottoman pitkän itkuvirren, jossa anelin ettei Mikko jättäis mua, et en muka pärjäis ilman sitä ja plaaplaa. Luin pari kertaa sen viestin läpi ja tajusin, kuinka säälittävältä oikeesti sen perusteella kuulostin, enkä mä halunnut antaa itestäni naurettavaa roikkujan kuvaa, vaikka se mä kyllä todellisuudessa olinkin.

Siinä mä sit makasin sängyllä ja mietin, miten saan Mikon pidettyä itelläni. Mä mietin pääni puhki järkevintä tapaa toimia, etten aja sitä pois mun luota, koska mä olin huumaantunut siitä niin paljon. Se oli opettanut ja näyttänyt mulle paljon uusia asioita ja juttuja jo siinä pienessä ajassa mitä oltiin tuolloin tapailtu.
Mä olin oikeesti mennyt sekasin sen karismasta ja yllätyksellisyydestä, jotka mua edelleenkin vielä tänä päivänä kiehtoo siinä miehessä.

Ja miten Jukka Pojan biisi liittyy tähän muisteloon..no, se pelasti meidät :D Tai ainakin mä uskon niin.
Kuuntelin siinä makoillessa samalla radiota ja toi biisi alko soimaan. Mä jäin kuuntelee kunnolla niitä sanoja, vaikka olin ton kappaleen ennenkin kuullu.

Mitäs mä kekseliäänä ja tarmokkaana tyttönä sitten keksin? Mä pistin Mikolle viestin, jossa pyysin sitä kuuntelemaan ton biisin. Se vastas reilun puolen tunnin päästä ja pyys anteeks sekoiluaan ja me nähtiin sit myöhemmin samana iltana.


Toi oli nyt ehkä ihan tyhmä vanha muisto, mut se vaan tuli yhtäkkiä yön pimeinä tunteina mieleen. Eikai ketään edes kiinnosta vanhojen muistelu, mutta teki vaan mieli kirjoittaa tuo ylös. Se oli yks niistä hetkistä, jotka havahdutti mut tajuamaan, että en halua olla ilman Mikkoa.

Sain joskus kahentoista jälkeen Mikolta ihanan hyvänyön-viestin, johon se oli kirjottanu "Hyvää yötä kulta, eikai mikään paina? Haluan olla sinun nyt ja aina"
Fiksuimmat ehkä hoksaa mistä tuo viesti tulee.. :) Vinkkinä voin kertoa, että Mikko-höpö on ammentanut ton viestinsä musiikkimakunsa kautta.
On se vaan ihana <3


Mä haluun antaa mielihyvää, iloa ja nautintoa,
En aio sua omistaa, vaan elämääsi somistaa,
Niinkuin enkelit tekee
Mä haluun antaa mielihyvää, lisää lempee sun päiviin
Anna mun nostaa sut pilviin, sillä enkelit tekee niin.

Elämä ei oo kellään helppoo, päivästä toiseen asiain hoitoo,
Kuka sua hoitaa kun sitä tarvitset,
Kuka hieroo pois päivän rasitukset?
Kuka täyttää sut lämmöllä,
Kuka sulkee hyväilyyn hellään?
Anna mun olla se, anna mun näyttää,
Voin kaikki sun toiveesi täyttää.

Aamuvarhaisesta iltamyöhään
Kumpikin meistä tekee työtään,
Vaan kun pimeä laskeutuu,
Se tuntuu tuovan yksinäisyyden myötään.
Mut jos sallit mun tulla sun elämään,
Ei kumpikaan meistä kuole ikävään,
Beibe, mä rakastan sua pitkään,
Eikä sulta enää puutu, ei puutu –

Mielihyvää, iloa ja nautintoa...

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Nuhadedän höbinöidä

Oon ihan psykedeelisessä mielentilassa kun istun keskellä yötä tietokoneella väsymyksen ja yli-energisyyden rajamailla kiikkuen :D Lisätään siihen tilaan vielä pieni sairaana oleminen, ja avot!

Tällä hetkellä en oo yhtään kateellinen niille, jotka asuu yksin kotona. On ihana olla äiteen passattavana, kun se hoivaa mua kun pientä lasta. Oon yleensä hyvin omatoiminen ja itsenäinen, mutta sillon harvoin kun sairastun, kipeenä ollessa musta tulee oikeesti täysin voimaton ja saamaton elävä-kuollut.

No, joskus on kiva olla kipeenä ja passattavana. Kaiken huippu oli se, kun äiti peitteli mut sänkyyn ja pisti mulle Muodon vuoksi-tuottiksen pyörimään. Se myös toi mulle teetä ja kiisseliä, joilla se uskoo olevan parantava vaikutus. Lisää edellämainittuun lähes jos-särkylääkkeillä-voisi-saada-yliannostuksen kaltainen määrä särkylääkkeitä ja purnukka nenäsumutetta, ja siinä on oikeasti melkein jo parantava setti kasassa.

On se kyllä vaan rakas, kuumehouruissani jo mietin äidille vihdoin kertomista musta ja Mikosta, mutta pieni järjenääni syvällä päässä kiels tekemästä sitä ja pitämästä turvan kiinni.

Muodon vuoksi sarjan katselun, koneella pyörimisen ja tän postauksen tekemisen lisäks tein äsken jotain muutakin, ja kaikenlisäks aika jännääkin. Nimittäin haastattelun, joka tulee lehteen! :D Isosta ja paljolti luetusta lehdestä ei ole kyse, enkä itse hyödy haastattelusta itse mitenkään, mutta mua silti jännittää.
Mä en ole vielä ihan varma uskallanko kertoa haastattelun ilmestymisen ajankohtaa, itse lehteä tai sen sisältöä, koska taisin vastauksia kirjoitellessa luottaa liikaa siihen, ettei se lehti ole lähelläkään samalla viivalla iltalehden tai vaikka seiskan kanssa luettavuudessa = lörpöttelin/paljastin liikaa, ehkä jopa sellaista mitä en ole täällä blogin puolella kertonut.

No mutta, aika näyttää paljastanko lisää tuosta haastattelusta vai jääkö se ikuiseksi mysteeriksi joka teidän pitää vain itse yrittää selvittää :D

Mikonkin kanssa pisteltiin viestiä ja se soittikin mulle kun kerroin, että oon kipeenä. Se olis kovin mielellään tullut mua hoivaamaan kuulemma hellästi ja vaikka lääkärin tai hoitsun asuun pukeutuneena :D, mutta porukat on kotona ja mä en puolikuolleena lähde mihinkään hiihtelemään etten kipeenny vielä pahemmin, joten Mikon hoivaaminen ei tule onnistumaan :(

Toivottavasti en nyt tuu olemaan kipeenä enää kovin kauaa, vaikka Mikon mielestä mun ääni on hirveen vastustamaton, söpö ja suloinen hieman käheänä ja nenän tukkoisuuden takia ...mikä se sana on? No tiedätte varmaan kuitenkin mitä tarkoitan.

Loppuun kuvia yhdestä maailman komeimmasta miehestä, eli Dylan Walshista aka Sean McNamarasta.

Kuvien etsinnän tiimellyksessä päädyin homopornosivustolle ja otsikon alle jossa luki, että alastonkuvia Dylanista. Innoistuin niin paljon, että petyin helvetisti kun luvattuja nakukuvia märkien päiväunieni miehestä ei ollutkaan :(
Aloin tossa kipeyden aiheuttamissa hihitys ja sekoilu-buugeissa muokkaamaan oman naamani kuvaa ton ekan kuvan akan naaman tilalle ja ajattelin hetken ihan tosissani että laitan sen tänne ja kirjottaisin siihen jonkun tosi hauskan ja nasevan kuvatekstin. Eiii helvetti, nyt mä menen nukkumaan enkä enää ikinä kirjoita tänne tai ylipäätään minnekään a) kipenä tai b) kännissä.

Onneks mitään peruuttamatonta ei tapahtunut :D Olisin kyllä lyönyt itteeni vähintäänkin tosi kovaa päähän jos olisin tyhmyyksissäni mennyt ite laittamaan tänne oman naaman kuvan. Huh huh.

Hyvää yötä, mä yritän parantua yön aikana!

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

I just wanna feel

Buuhuuuu, viikonloppu on taas menny ku sekunnissa välähtäen silmissä. No, hauskaa mulla silti oli :)
Hengailin kavereiden kanssa, kävin Mikon luona ja sen kanssa ajelemassa sekä pitkästä aikaa elokuvissa.

Mikko ei siis lähteny pikkuvaimon kanssa samalle reissulle, kai se oli taas siltä naiselta joku pieni hermoloma perheen arjesta, vaikka ottikin skidit mukaan. En kyllä valita, toi oli nimittäin hyvä hermoloma myös Mikolle ja mulle :)

Kävin siis viikonlopun aikana (en uskalla/viitsi kertoa minä päivänä) kattomassa perjantaina ensi-iltaan tulleen Vuosaari elokuvan ihanan äippäni kanssa - meillä oli äiti-tytär laatuaikaa. (äiti ehdotti ensin yhdessä menemistä jollekin käsityökurssille/kerhoon tms. No thanks:D!)

Yllätyin, kun elokuvan pari henkilöä ja tapahtumaa liippas niin läheltä omaa elämää. Siinä oli siis naimisissa oleva, kahden lapsen isä, jolla oli salasuhde nuorempaan naiseen.



Mun ja Mikon tilanne on hyvin paljon tuon leffan salasuhde-tilanteesta eroava, mutta silti näin pieniä tuttuja vilahduksia. Eleet, ilmeet, jännitys, tunnelmat. 
Vaikka se olikin vaan pelkkä elokuva ja tapahtumat keksittyjä sekä näyteltyjä, mä liikutuin. Tirautin pari kyyneltä elokuvan miehen takia, salaisen tyttöystävän takia ja jopa miehen lasten takia. Vaimon en. Katsokaa elokuva itse ja miettikää miksi.



Voihan se olla, ja tietenkin onkin niin, että jokainen kokee asiat eri tavalla, mutta uskon, että tuon elokuvan salasuhde-kuvio voi ehkä avata joidenkin silmiä. Auttaa näkemään asiat eri tavalla, saamaan mustavalkoiseen näkemykseen värejä. En yritä "käännyttää" ketään, enkä saada hyväksyntää, mutta ihan mielenkiinnosta suosittelen muutenkin katsomaan ton leffan.

Hassua, kun ennen oon paasannut siitä, kuinka mua ärsyttää kun ihmiset näkee automaattisesti salasuhteet ja kolmannen pyörän elokuvien ja kirjojen kuvitellun, yleistetyn kaavan mukaan ja nyt kuitenkin itse suosittelen katsomaan elokuvan ja ammentamaan siitä jonkinlaista näkemystä mun tilanteeseen :D Nojoo..



Äite ihmetteli mun outoja tunteenpurkauksia, varsinkin niiden salasuhde-kohtausten aikana. En mä nyt ihan ääneen ulissut ja itkenyt, mutta liikutuin. Äippä kyseli ihan ihmeissään, mikä sai mut kyynelehtimään.
Mun sisäinen äidin pikkutyttö heräs ja teki vaan mieli käpertyä äidin kainaloon ja vuodattaa kaiken pois sydämeltään.
Voi kun ihan oikeasti uskaltaisin kertoa äitille...just tälläset tilanteet saa mut toivomaan, että uskaltaisin ja voisin kertoa ja avautua kasvotusten, puhuen avautua! Tästä blogista on ollut apua, ja tää on ollut helpottavaa ja terapeuttista, mutta ei tää oo sama asia, kun kertoa asioista puhumalla.
Äiti on yks mun elämän tärkeimmistä ja läheisimmistä ihmisistä, enkä mä siltikään uskalla kertoa sille.

Voiko oikeesti olla enään kamalampaa tilannetta? :/



Tästä mun mieleen juolahtikin eräs idea, josta ajattelin täällä kysyä. Olenko mä ihan naurettava ja lapsellinen, jos ehdotan Mikolle, että alettaisiin eräänlaiseen kirjeenvaihtoon?
Ei siis varsinaisesti mihinkään kirjeiden kirjoitteluun, vaan vaikka jonkun vihkosen vaihteluun.
Sinne vois molemmat kirjoittaa sen hetkisiä tunteitaan ylös, kun ei voida nähdä. En mä voi soittaa tosta noin vaan Mikolle ja kertoa miltä musta tuntuu. Uskokaa pois, niin mun monesti tekis mieli tehdä.


Joten, ajattelin, että oliskohan se pientä apua avautumisen tunteen purkamiseen, jos ne kirjoittaisi ylös?
Jotenkin vaan olis ideana kiva, että molemmat voitais rehellisesti kirjoittaa kaikki tuntemukset ja ajatukset ylös ja antaa toisen luettavaksi. Vaihdella niitä sillä tavalla.

Tuo vihko vois sitten myöhemmin olla meille kiva yhteinen muisto, jota selailla vuosien kuluttua ja muistella, mistä kaikesta ollaan selvitty ja kuinka kovia ollaan yhdessä koettu.

Ajatuksena siis tykkään tuosta vihon vaihtelusta, mutta iso riskihän se kyllä olisi. Puhelimen, tekstiviestien ja puhelutietojen, plus kaiken muun muhun viittaavaan "todistusaineiston" piilottelun ja hävittämisen lisäks Mikon pitäis tarkasti piilotella tuota vihkoa.
Onhan mullakin tietenkin piilottelemista ja peitevalheiden jatkuvaa keksimistä, mutta ei niin suuressa mittakaavassa kun Mikolla on.

Mä uskon, että ainakin mun kirjoittama teksti tulisi olemaan niin suorasanaista ja selkeää, ettei pikkuvaimon saadessa vihon kynsiinsä tarvis kauaa tekstiä silmäillä, ennenkun se tajuais mistä olis kyse...ja sitähän me ei haluta.

No, en tiedä. Pitää nyt hautoa tuota vihko-asiaa vielä päässä, ennenkun Mikolle meen mitään ehdottamaan. Teidän mielipiteitä olis asiaan kans kiva kuulla, tai vastaavasti ottaa vastaan muita ehdotuksia mitkä vois helpottaa mun purkautumisen tuskaa.




Tästä kirjotuksesta tuli taas rönsyilevä romaani. Joskus on perseestä olla mä, näiden ajatuksien ja ongelmien kanssa. Mitä mä edes teen enää tähän aikaan hereillä ja koneella? Taas vähän venähti...

Nyt painun suihkuun testaamaan Mikon antamaa suihkusaippuaa. Se kuulemma heti sen purnukan nähdessään ties, että se olis niin mun näkönen ja varmasti myös tuoksunen saippua :D Ja kyllähän se olikin, söpö pullo ja ihanan eksoottinen tuoksu :)
Vitsailin sen kanssa, et oliko toi suihkusaippuan lahjottaminen kenties jotain vihjailua. Haisenks mä sen mielestä paskalle ja se nyt tolla tavalla kehottaa mua käymään suihkussa? :D

Noniiin, nyt riittää...



Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

PS: Mitä pidätte noista kuvista, jotka tylsistyneenä lisäsin tähän kirjoitukseen? Ajattelin, että ne tois jotain pientä "piristystä" näihin mun pelkkiin suht pitkiin teksteihin.. Koska pitkähän tääkin vuodatus tosiaan oli, joten auttoko kuvat yhtään?
Noi kuvat on kyllä aika hyviä mun tän hetkisten tunteiden jonkinlaisia osottajia.

torstai 2. helmikuuta 2012

You tell me not to worry

Tänään oli paska aamupäivä. Myöhästyin, ja hukkasin tunnearvoltaan tärkeän tavaran. Jäin melkein auton alle. -__- Kuulokkeet korvissa on meinannu päättää mun päivät liian monta kertaa. Musta tulee liikenteelle kuuron lisäks jostain syystä musiikista hurmioituneena myös lähes liikenteelle sokeakin.

Osaatteko sanoa, miks aina kaikki huonot asiat ja tapahtumat osuu samalla päivälle? Tottakai kivempi niin, ettei joka päivä satu jotain paskamaista, mutta miksi niiden kaikkien on satuttava samalle päivälle pilaamaan koko päivä paskamaisuudellaan?

Mikko soitti mulle ja pyys käymään sen luona. Vaimo lähti lasten kanssa pienelle reissulle päivän etuajassa. Mikko ei voinut lähteä töiden takia mukaan. Reissusta en sen enempää kerro yksityiskohtia, teidän ei tarvitse tietää tai vastaavasti edes uskoa. :)

Menin siis Mikon luokse. Sinne meneminen on aina yhtä pelottavaa joka kerta. En mä siellä kovin usein oo tietyistä syistä käynyt, mutta ei tää eka kerta ollut - eikä varmasti viimeinenkään.
Pelkään, että naapurit kyttää ja tajuaa.Yritän aina mahdollisimman huolettomasti ja epä-huomiota herättävästi kävellä Mikon taloa kohti ja suoraan sen edessä puikahtaa huomaamattomasti pihaan. Mulla on aina joku tyhmä tekosyy valmiina jos sattuis käymään niin, että joku naapuri pamahtais paikalle.

Onhan se nyt ihan helvetin epätodennäköistä, ja siinä vaiheessa jo outoa, jos naapuri multa alkaisi jotain vierailustani kyselemään, mutta koskaan ei voi olla liian varma.

"Haluatteko ostaa keksejä partioni hyväksi? Olin tässä juuri tähän taloon menossa näitä kauppaamaan :)"-selitys olis naurettava ja epäuskottava, ja sitäpaitsi kategoriassa Only in USA. Niin, ja missäs ne myytävät keksit olikaan, hups...

Myönnetään, kävelymatkalla (kenenkään ei varmaan tarvitse kysyä miksen mene Mikon kyydillä) Mikon luokse on parit kerrat tullut mielikuvituksen laukatessa ja vainoharhaisuuden vallitessa mietittyä päänsisällä uskottavia pelastuskortteja mun läsnäololle Mikon talon pihassa, jos utelias naapuri sattuu paikalle samaan aikaan. Mun huonoksi onneksi ainakin toinen naapureista on vaimon kanssa jonkinlaisissa väleissä (vissiin litkivät hienostuneesti viiniä sillon tällön yhdessä ja jauhavat muista naapureista paskaa - no ei varmaan, mutta jollain tasolla ne kuulemma kavereita/tuttuja ovat), joten koskaan ei voi olla liian huoleton paljastumisen kanssa.

No, kyllä noiden huonojen selitysten rinnalle oon keksiny pari ihan uskottavaakin. Jos joudun niitä joskus käyttämään, en niitä täällä kerro etten paljastuisi ;)
Okei, pakko taas myöntää että oon t-o-d-e-l-l-a vainoharhaisella päällä tänään.

Meillä oli kiva ilta. Rauhallista yhdessäoloa ja toisen seurasta nauttimista.
Meidän tapauksessa sitä toisen seuraa todella osaa kunnolla arvostaa, kun se ei ole niin itsestäänselvyys tai mikään kovin helppo ja huoleton juttu järjestää. Ja kun se on aina nimenomaan sitä järjestelyä.

Oltiin taas melkein kun normaali pariskunta siinä sohvalla sylikkäin loikoillessa ja telkkaria kattellessa.
Mun hiukset tuoksuu kuulemma ihan mäntysuovalta, WTF? :D
Nauroin niin paljon, että pissin melkein housuun, kun se kömpelö töhelö onnistu kaatamaan juotavaa päällensä ja vähän sohvallekin.
Paitsi että koko sohva on mun mielestä ruma ja koko talon muukin sisustus liian yksinkertainen ja jopa mauton "jee täydellinen kokonaan valkoinen sisustuslehdestä kopioitu perfect-home-sisustus!!"-sisustus.

Nojoo. :D Me erotaan The Pikkuvaimon kanssa toisistamme aika paljon muutenkin kun tyylitajuiltamme. En halua kuulostaa ilkeältä pikkuämmältä, koska mä en sitä ihan oikeasti ole, mutta.. Kai mä en vaan näe siinä naisessa mitään hyvää, vaikka kuinka yrittäisin. En tajua, miten se on koskaan voinut saada Mikon kaltaisen miehen itelleen.
Okei, kai mä oon tänään vainoharhailun lisäks vähän myös ilkee pikkuämmä-tuulella. >:)


Loppuun hyvän biisin sanat, joissa on hyvin kuvaavasti mun fiiliksiä mukana.

Feet don't fail me now
Take me to the finish line
All my heart, it breaks every step that I take
But I'm hoping that the gates,
They'll tell me that you're mine

Walking through the city streets
Is it by mistake or design?
I feel so alone on a Friday night
Can you make it feel like home, if I tell you you're mine
It's like I told you honey


Don't make me sad, don't make me cry

Sometimes love is not enough and the road gets tough
I don't know why
Keep making me laugh,
Let's go get high

The road is long, we carry on
Try to have fun in the meantime


Come and take a walk on the wild side

Let me kiss you hard in the pouring rain
You like your girls insane

Choose your last words
This is the last time
Cause you and I, we were born to die

Lost but now I am found

I can see but once I was blind
I was so confused as a little child
Tried to take what I could get
Scared that I couldn't find
All the answers, honey