Tervehdys taas :)

You said I was the most exotic flower
Holding me tight in our final hour

Pikku tauko blogista on tehny hyvää, elossa edelleen ollaan.
Oon ottanu pientä taukoa myös Mikon kanssa näkemisestä, ollaan tän blogitauon aikana nähty erinäisistä syistä vaan pari kertaa. Toi tauko on tehny meidän suhteelle hyvää, on ollu ihan erilainen fiilis nähdä toista pitkästä aikaa. Tapaamisissa on ollu ihanan sähkönen ja jännittynyt tunnelma.

Ollaan kuitenkin nyt pidetty niin matalaa profiilia, et ollaan nähty aina jossain muualla kun meidän kotipaikkakunnalla. Nähtiin viimeks sunnuntaina, ku Mikko pyys mut mukaan ajelulle ja käytiin samalla jossain ihanassa, laadukkaassa ja kalliissa ravintolassa syömässä älyttömän hyvät ruoat. (harmi kun en tajunnu ottaa jällkiruoista kuvia!)
Oltiin niin kaukana kotikulmilta, että voitiin pitkästä aikaa nauttia ihan rauhassa toistemme seurasta, ilman pelkoa et joku tuttu bongais meidät yhdessä.

Samalla ajelureissulla käytiin yön pimeyden turvin nappaamassa jonkun pihasta parit mansikat, joilla saatiin suut makeiks ja hiippailtiin takapihalla olevaan leikkimökkiin harrastamaan vähän omaa kivaa. :D Ollaan kyllä niin hulluja ja jännityksenhalusia molemmat, tosi kiva jos oltais jääty kiinni!



Arvatkaa kumpi annos oli kumman. ;)

Mitäs teille lukijoille kuuluu? Muistakaapa et huomiseks on luvattu hellettä koko maahan, me aateltiin Mikon kanssa lähtee eväsretkelle jonnekin ottamaan vähän brunaa pintaan. Se haasto mut palvomaan aurinkoa alastomana, saa nähdä riittääkö mulla pokka ottamaan haaste vastaan ;D

Meidät elävältä haudataan

Candyn päätä huimaa taas.
Candy tahtoo humalaan.
Sä lupasit, että me ei kuolla koskaan.

Mä olen se narri joka naurattaa, aina kun se sattuu sopimaan.

Pieni tauko mun elämästä ja blogista tekis hyvää :) Alotetaan tästä blogista.

Minä ja hän

Eilisen jäljiltä mun pää on vieläkin vähän sekasin. Tapahtu asioita, joita ei olis toivonu tapahtuvan ees pahimmalle viholliselleen. Edes vaimolle. Se toivominen ei aina auta. Pahoja asioita tapahtuu silti, vaikka kuinka toivois.

Nyt oon puun ja kuoren välissä. Moraali ja järki sanoo, peräänny, tää on jo liikaa.
Mikko ja tunteet sanoo, jää, oo tukena - sitä se rakkaus on.

Syytän itteeni asioista, joihin oikeesti en oo voinu vaikuttaa mitenkään. Silti mä tunnen olevani osavastuussa. "Se on synnynnäinen vika".
Pakko alkaa miettimään, olenko mä jo liikaa. Liikaa kestettävää Mikon perheelle pienen ajan sisällä. Mitä jos..?
Entä jos vaimolla oikeesti pimahtais? Se olis munkin vika. Vai voiko toinen olla vastuussa toisen mielenterveydestä? Pitäiskö mun ajatella sitä vai omaa onneani?
Voinko mä olla onnellinen, nauttia siitä, jos samaan aikaan joku on menettänyt omansa ja kärsii.

Mutta kun mä rakastan! Rakastan. Miks joudun aina vaikeisiin tilanteisiin? Tykkään haasteista, mut onko tää haaste sen ottamisen arvoinen? Miks edes ajattelen tälläsiä! Mikko on ainoa, joka on saanu mut tuntemaan itteni niin rakastetuks ja olon turvalliseks.

On hauska elää jännittävää elämää. Salattua elämää. Samaan aikaan ihanaa ja raastavaa olla kertomatta muille, mitä elämässä oikeesti tapahtuu.
Sitä on aina tavallaan suojattu, kun kukaan ei tiiä, mitä oikeesti on tehnyt ja ajatellut.
(Jania ei voi laskea enää mukaan, en oo ollu sen kanssa tekemisissä. En oo halunnu vaivata sitä mun löpinöillä, kun tiedän et sitä vaivaa mun ja Mikon suhde.)
Mulla on ihan outo luottamuksen jakaminen. Luotan ihmisiin, joihin oletusarvoisesti ei kannattais luottaa. Ne, jotka täyttää epäluotettavan ihmisen kriteerit, on niitä, joille uskoudun, joihin uskon ja luotan.

Kuuntelen Jenni Vartiaista ja puran ajatuksia pois päästä tähän. Minä ja hän. Miksei voi olla vain pelkästään me? Ajoittain kyllästyttää se, ettei nyt oo jo vaan minä ja hän, me. Mukana on vieläkin ne. Muut. :(

Ehkä aika vaan näyttää, miten kaikki menee. Ei pitäis ajatella ja spekuloida liikaa. Pitäis elää vaan päivä kerrallaan, olla tekemättä mitään suunnitelmia, oletuksia. Elää vaan fiiliksen mukaan, kattoa mitä elämällä on tarjota ja liikkua hyväntuntusen virran mukana.

Mikko on sairaalassa. En tiiä millon nähdään. Toivottavasti ei hetkeen. Sen perhe tarvii sitä nyt paljon enemmän kun mä.