Kuulumisia

Tiedättekö sen tunteen, kun katsot itseäs peilistä, ja näet siellä surkean näköisen kuvajaisen, joka on epäonnistunut elämässään kaikin mahdollisin tavoin? Kun et keksi mitään hyvää itsestäs ja elämässäs tapahtuvista asioista.

Mä tiedän sen, liiankin hyvin.

Synttärit oli ja meni, mökki-idean pistin jäihin ja juhlin parin läheisimmän kaverin kanssa baarissa. Mikon olemassaolo on edelleen kaikille täysin pimennossa...kerroin kolmelle parhaalle ystävälleni raskaudestani ja yks oli mukana henkisenä tukena tekemässä aborttia. Kaverit on siinä uskossa, että oon pamahtanu paksuks jollekin randompanolle, josta en oo ees kertonu niille.
En saanu moraalisaarnaa "panosta" ja abortista, vaan siitä, etten ollut kertonut niille siitä, kaverien kuulemma pitää jakaa seksielämänsä salat toisilleen.. -_-

Kaikista pahinta tässä on se, etten oo pystynyt kertomaan Mikolle mun raskaudesta ja abortista, vaikka sillä on tietenkin ollut täysi oikeus saada tietää.. En oo vaan kyennyt, pelkään sen reaktiota niin paljon. Miten lapsirakkaalle ihmiselle voi kertoa, että odotin sulle kolmatta lasta, mutta tapoin sen?
Se ei oo ees tajunnut epäillä mitään...oon tosin vältellyt sitä tän abortin tekemisen ajan, koska mulla on ollu ihan kauheet kivut ja vuotoa, eikä seksiä sais harrastaa neljään viikkoon.

Mun verkkokalvoille on syöpyny kuva lääkärin ilmeestä, joka oli samaan aikaan säälivä ja tuomitseva..

Mua ahdistaa, koska kukaan ei oikeasti tunne mua. Kukaan ei tiedä edes puoliakaan siitä, mitä mun elämässä oikeasti on tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Kukaan ei tunne todellista mua. Tää roolin vetäminen ja salailun naamion pitäminen alkaa käydä ihan ylivoimaisen vaikeaks ja raskaaks.

En oo kehdannu puhua ees vanhemmilleni raskaudesta ja abortista mitään, ja joutunu piilottelee lääkkeitä mun laukussa. :/

Mikon kotona on tällei kivasti just joulun alla kauhee perhehelvetti, sen vaimolla taas pyryttää pahasti päässä... Pelottaa tuleva ja se, mikä puolenvuosisadan sota pian tulee syttymään, ihan kaikella saralla kun on aika paljastaa pinnanalaisia asioita, jotka ei oo kestäny päivänvaloa.

Help.

Yök

Pää lyö ihan tyhjää. On epätodellinen olo. Oksettaa, tärisyttää, itkettää. Voiko tää olla totta? Voisinko herätä aamulla ja tajuta et tää on vaan vitun paha painajainen, eikä todellisuutta? Miks tän on pitäny tapahtua?

Ja miten tää voi olla edes mahdollista - ei kaiken järjen mukaan pitäis olla?! Mitä mun pitää tehdä?!!! Mitä Mikko tulee sanomaan? En halua tätä, EI EIEI EI EI EEEIIIII!!!!!!!!! MÄ HAJOAN!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Oon raskaana. Hyi, mä kuolen. 

Mä en todellakaan halua tätä. Oksettaa ajatuskin siitä, et mun sisällä on ihmisenalku. :( Tää on kamalaaaa!

Oon ihan sekasin vieläkin, en jaksa/pysty kirjottamaan enempää. Pää lyö tyhjää ja samalla käy silti ihan ylikierroksilla. Onks tää totta, tapahtuks mulle oikeesti näin?

Sä olet mun eikä toiset voi sua repii itselleen

Ahdistus.

Mikko on ollu ihan viime aikoina outo. En tiedä onks sen tuleva ero alkanu nyt ajankohdan ollessa ihan ovella, tuntumaan konkreettisemalta. Ennen se tuntu vielä niin kaukaiselta asialta, jota ei vielä sillon tarvinnut murehtia ja stressata.

Nyt se on viime aikoina alkanu puhumaan siitä tosi ahdistuneeseen ja haikeeseenkin sävyyn. En oleta tai toivo, että se tulee olemaan helppo asia, josta selviää tosta noin vaan, tyyliin hymyissä suin, mutta..pelkään, että Mikko on alkanut tulemaan katumapäälle tai että se yrittäis lykätä asiaa pidemmälle tulevaisuuteen.

Ei mua haittaa tai pelota sen puheet siitä, kuinka se on huolissaan lapsiensa suhtautumisesta, mut sen vaimon selviytymislässytykset alkaa pikkuhiljaa ärsyttämään. Se on aikuinen ihminen! Kaikilla on omat sietokykynsä ja kriiseistä selviytymiskeinonsa, mutta ei kenenkään elämä voi päättyä yhteen eroon. Vastoinkäymiset ja murheet kuuluu elämään, eikä kenenkään kuulu jäädä huonoon suhteeseen, jossa ei voi hyvin, vain toisen osapuolen selviytymiskyvyn kyseenalaistamisen takia.

Mä en tiedä, miten mun pitäis suhtautua tähän kaikkeen.. En tietenkään voi täysin ymmärtää Mikon fiiliksiä ja läpikäymiä tunteita tän asian kanssa, mutta en jaksais olla kokoajan niistä kuulemassakaan.
Tottakai se ihminen, jolle se tästä ajatuksiaan purkaa, olen mä, mutta ne saa vaan mut ja mun aseman sen elämässä tuntumaan epävarmalta ja uhatulta. :/

Kai tää on sit vaan normaalia, kuuluu eroprosessiin ja mun on kestettävä. Tuntuu vaan niin pahalta kuulla Mikon katumuksen sävyttämää vuodatusta tulevasta erosta ja lapsien ja vaimon voinnin huolehtimisesta.

Mulla on taas niin paljon stressiä ja murehdittavaa, et kroppa alkaa oireilemaan. En oo vieläkään tervehtyny! Voitteko kuvitella?
Pitäis varmaan ottaa pikku hermoloma IHAN KAIKESTA, tyhjentää mieli kaikesta stressaavasta ja antaa itelleen rauhassa aikaa parantua niin henkisesti ku fyysisestikin. :)

Onko aika uskaltaa?

Iltaa.

Mulla on enskuussa kauan odotettu syntymäpäivä, jollon hyppään teini-iästä aikuisuuteen ja täysi-ikäisyyteen, ottaen vastaan sen tuomat uudet haasteet ja vastuut.

Ollaan kavereiden kanssa mietitty, et mitä tehtäis mun synttäreillä. Oon vähän kuulostellu porukoilta, et voisko ne sponssata mulle lahjaks yhen ihanan luksusmökin viikonlopuks, jonne mentäis porukalla juhlimaan mun synttäreitä ja pitkä ja järjestelmällinen kinuaminen ja suostuttelu on alkanu tuottamaan tulosta. :) Osasyynä porukoiden suostuvaiseen mieleen on luultavasti se, että ne tuntee huonoa omaatuntoa riitelystään ja siitä, että oon joutunu sen keskelle.
Koska oon mestari saamaan tahtoni läpi, oon tietenkin muistuttanut porukoita siitä, että oon joutunu kuuntelee niiden faittinkia. Oon kauhee, mutta joskus on käytettävä likaisia keinoja saadakseen, mitä haluaa ja voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että viimeaikaisten koettelemusten takia oon kyllä todellakin ansainnut ton mökkiviikonlopun.

Nyt oonkin tässä kelaillu, et oisko ihan hullua ja tyhmää ottaa Mikko mukaan mun synttäribailuihin ja esitellä se vihdoin ja viimein kavereille mun miehenä? Siinä olis loistava tilaisuus mun kavereille tutustua Mikkoon ja Mikon niihin. Paljon parempi niin, että ne näkis sen itse, eikä se, että puhuisin vaan niille Mikosta ja ne vois saada siitä aivan väärän mielikuvan..
Koska senhän meidän jutusta voi erittäinkin helposti saada. :/

Tosin järkevintähän olis ehkä jättää kertomatta koko totuutta, esim. Mikon vaimosta ja lapsista.. Ainakin vielä tässä vaiheessa.
Luulen, et ihmisten on helpompi suhtautua niihin sitten myöhemmin, kun ne on ensin saanut tutustua Mikkoon ihmisenä, ilman tietoa ns. "sivuseikoista".

Vaikken nyt väitä, että Mikon vaimo ja lapset olis täysin merkityksettömiä sivuseikkoja, vaikka ne sitä kuitenkin omalla tavallaan meidän suhteen kannalta onkin, koska ne ei kuulu meidän kahden väliseen yhteyteen ja siihen, mitä meidän välillä on.
Tottakai ne on aina läsnä omalla tavallaan, eikä niitä voi pyyhkiä pois, mutta siltikään meidän suhde ja tunteet ei rakennu Mikon vaimon ja lapsien ympärille, eikä ne määritä meidän välistä "yhteyttä".

Kun oon Mikon kanssa, tuntuu ettei maailmassa oo muita kun me kaks. Meillä on menny viimeaikoina paremmin kun pitkään aikaan, Mikko on saanu mut rakastumaan itseensä uudestaan ja lujempaan. <3

Täytyy nyt vielä funtsia tota synttäri-Mikko asiaa.. Olis vaan niin ihana viettää mun isoa ja tärkeää päivää kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa, joten Mikon läsnäolo olis ihan mieletöntä.
Samalla se vois olla jotenkin luonnollisempaa ja hyväksyttävämpääkin esitellä Mikko mun täysi-ikäistymis-synttäreillä.

Noh, saa nähdä...Pitäähän mun kysyä Mikoltakin asiaa, en voi tietää mitä se on tästä mieltä. Nyt meen juomaan äipän tekemää soppaa, joka helpottaa huonoa oloa. (Jep, oon vieläkin kipeenä.:))

Karma?

Alan uskoa siihen. Mun pahat teot, joilla en tosin ole halunnut satuttaa ketään, mutta silti olen niitä tietoisesti tehnyt...ne teot on viime aikoina lyöneet mua takaisin rautanyrkkihanskoilla päin näköä - yhä uudestaan ja uudestaan. En jaksais ottaa enää yhdenyhtä iskua takas. Paljonko yhden ihmisen pitää kestää? :/

En oo jaksanut kaiken muun hässäkän keskellä keskittyä tähän blogiin. Pari kertaa oon käynyt täällä kattomassa kommentteja ja paskojen tapahtumien jälkeen tunteiden puuskissa kirjottanut pitkiä, vihan, surun ja paskanolon makuisia postauksia, mutta pyyhkinyt ne pois- ei, en voi paljastaa kenellekään, kuinka pahasti asiat ovat. Pitää esittää, että kaikki on hyvin, antaa kaikkien olla siinä luulossa.

Voi olla, ettei tämäkään kirjotus tuu koskaan näkemään päivänvaloa....

Viime kirjotuksen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Oon ollu melkein kuukauden armottoman viruksen kynsissä. Ruoka ei pysy sisällä, kuume heittelee ja olo on heikko, väsyny ja voimaton kokoajan. Ainakun luulen tervehtyneeni, se iskee takas. Tämmöstä pitkittynyttä tautia on kuulemma liikkeellä tähän aikaan vuodesta, mut tuntuu et tää on vaan yks mulle langetetuista rangaistuksista ja tavoista joutua kärsimään.

Lähennyin tahtomattani lisää tän uuden "ystävän" kanssa. En voinut lopulta enää pistää tän taudin piikkiin sitä, etten jaksa nähdä, aloin pelätä et se luulee, et keksin kaiken ja esitän vaan kipeetä, etten haluis vaan nähdä sen kanssa. Ja se halus hoitaa mua, raikas ilma ja paras mahdollinen seura kuulemma parantaa. Heh heh.

Sen kanssa oli mukavaa, rentoa yhdessäoloa, teetä ja kurkkukarkkeja. Hymyilyä, viattomia kosketuksia. Kunnes yks kerta...tein virheen. Tai annoin sen tehdä sen. Kuulostaapas traagiselta. No, siltä tää tän hetkinen tilanne kyllä tuntuu.

Me suudeltiin :( Tai se suuteli mua. En tajunnut kunnolla koko tilannetta, en älynny kääntää päätä pois vaan suutelin jotenkin vaistomaisesti takas. Katoin sitä hölmistyneenä, sitä ja sen rakastuneen näköstä ilmettä.

En tajua, miksen tajunnut. Tai tajusin, kyllä mä sen kokoajan vaistosin ja tiesin. En vaan ymmärrä, miks ja miten annoin sille liian lämpimiä signaaleja, et se alko tosissaan kuvittelemaan, että me voitais olla pari. Ton pusun jälkeen se muuttu ihan mahdottomaks.

Yhden mulle täysin merkityksettömän pusun jälkeen se sai jostain päähänsä, et mä oon sille tilivelvollinen mun menoista ja tekemisistä ja et meidän pitäis olla joka päivä näkemässä toisiamme. Se pommittaa mua joka päivä viesteillä ja yrittää soittaa varmaan miljoona kertaa jos en vastaa. En yhtään ihmettelis, vaikka se joku ilta olis autonsa kanssa tossa pihassa kyttäämässä.

Valittaa mulle Mikosta, vaikka se hyvin tietää, et rakastan sitä, eikä sen sanomiset muuta sitä tosiasiaa. Heittelee muka vitsillä "pitäiskö mun selvittää kuka sen vaimo on ja kertoo sille teistä". Onpa hauskaa.

Se koko ihminen on saanu mut ahdistumaan tolla yli-innokkuudella, painostavalla tenttaamisella ja mustasukkaisuudella. Se on onnistunu kiristämään mun ja Mikon välejä sillä jatkuvalla soittelulla ja tekstaamisella, kun oon Mikon seurassa. 

Vaikka Mikko on aina yleensä niin kiltti ja väkivaltaa vastaan, se sano et hakkaa tän tyypin, jos se ei lopeta mun ahdistelua. Tosin Mikko ei tiiä, et se suuteli mua ja se laukas ton stalkkaamisen.. En uskalla ees kertoo sitä, pelkään et Mikko raivostuis siitä vielä enemmän ja oikeesti kävis tän "ystäväni" kimppuun.

Vaikka tän tyypin jatkuva pommittaminen ahdistaa mua, en mä halua sille mitään pahaa. Ei se oo ansainnut tulla satutetuks siks, että se rakastaa mua.

Mut jos mulla oli jossain vaiheessa jotain pieniä ihastumisen tunteita tätä ihmistä kohtaan..no, ei oo enää. Se tukahdutti ne tolla sairaalloisella omistuksenhalulla ja kyttäämisellä.

Ja ihankun tässä ei olis jo tarpeeks..Mun koti on muuttunu sotatantereeks. Porukat on olleet toisensa kimpussa viimeset pari viikkoa. Mä en jaksa. En jaksa. EN JAKSA KUUNNELLA!! En jaksais ees olla tai ajatella. Oon taas pitäny asioita sisälläni niin kauan, et räjähdän kohta. Kelannu omassa päässäni, miten voikaan asiat olla päin vittua. Ihanaa saada purkautua.

En jaksa enää kirjottaa. Mikko pyys mua just äsken lenkille sen kanssa "kumpi juoksee kovempaa kaatumatta?". :)

Pihalla on kylmä ja vettä sataa. Mä en jaksa välittää, haluun vaan nähä Mikon ja koittaa imeä siitä itseeni sen lämpöä ja positiivisuutta ja koittaa unohtaa hetkeks kaiken tän paskan.<3

Teiniangst kiittää ja kuittaa.

Hämmennystä..

Tiiättekö sen tunteen, kun sulla on kaikki hyvin ja tiedät mitä haluat, mutta yhtäkkiä kuvioihin tulee jokin asia pistämään kaiken ihan uusiks ja mieles sekaisin? Se on samaan aikaan tosi ärsyttävää, mutta jännittävää.

Kun oot pitkään ollu jostain asiasta suurimmaks osaks ajasta täysin varma ja varautunut siihen ja sitten yhtäkkiä tulee joku, joka ehdottaa erilaista tietä kuljettavaks... Oot miettiny mielessäs elämälles tietynlaisen tarinan ihmisineen ja elinympäristöineen ja yhtäkkiä sulla olis mahdollisuus ihan uuteenlaiseen elämään ja tarinaan, uuden ihmisen ja elinympäristön kanssa.

Ja sä oikeasti jäät miettimään sitä. Kertooko se jotain? 

Oon tavannu ihmisen, jolle oon voinu uskoutua. Oon voinu purkaa sille ajoittaisia ahdistuskohtauksiani ja kertoa peloista mun ja Mikon juttua kohtaan. Mä valehtelisin, jos väittäisin, etten mä koskaan pelkää tai ahdistu meidän suhteen puolesta/takia.
Oon vaan maailman huonoin myöntämään, että kaikki ei aina oo ok. Pokerinaama on aina elämän eri osa-alueissa tiukasti hallussa, se on pelastanut monelta ja antanut musta kaikille vahvan ja voittamattoman ihmisen kuvan.
Sellasen, joka kestää kaiken, tietää mitä haluaa, saa aina minkä haluaa, eikä lannistu vastoinkäymisistä, vaan jyrää ne voimalla pois tieltään, nauraa vaikeuksille päin naamaa, eikä romahda koskaan. Kai mä oon oppinu tän käyttäytymismallin isältäni, joka esittää aina viimeiseen asti pärjäävänsä ilman apua ja kestävänsä kaiken.


Ihminen, jonka oon tavannut viime aikoina, on muodostunut mulle tosi tärkeäks. Joitakin kohtaan tuntee välittömän "ihankun oisin aina tuntenut sut"-fiiliksen ja kemiat vaan kolahtaa niin täysillä yhteen, et tunnet voivas kertoa sille ihmiselle ihan kaiken. Kaikki sun kokemat fiilikset, pelot, surut ja tyhmimmätkin ilon aiheet.

Oon saamassa valmiin paketin. Sen on vaan joku toinen paketoinut. Toisaalta se on tosi houkuttelevaa, enkai mä muuten olis tässä. Toisaalta.. mä haluan tehdä oman paketin.

Ja mun uus "ystävä" haluais olla osa mun pakettia. Tuntuu, et nyt olis aika perääntyä paljon tän uuden ihmisen luota ja jatkaa iloisena mun ja Mikon yhteisen elämän alkamista.. Tai sitten miettiä, minkälaisen paketin voisin tän uuden ihmisen kanssa tehdä. Vai voisinko? Ei se ajatuksena olis mahdoton. Siinä vaan kiehtoo jokin niin paljon, vaikka tuntuu et teen väärin Mikkoa kohtaan viettämällä aikaa ihmisen kanssa, joka on musta kiinnostunut ja joka saattaa yrittää mahdollisesti viedä mut Mikolta.
Nautinko nyt vaan toisenkin miehen antamasta ihailusta ja huomiosta ja leikin sen tunteilla, vai yrittääkö mun alitajunta kertoa jotain, vaikuttaa johonkin..?

Kun elämä olis vaan helppoa....

Im yours

Iltaa lukija-ystäväni. :)

Viime postauksesta on taas kulunu aikaa, ei oo oikein ollu aikaa ja innostusta kirjotella mun kiistellyn ja mielipiteitä jakavan elämän tapahtumista.

Oikeestaan mitään kovin kummosia asioita mun rakkauselämässä ei oo sattunut. Ollaan Mikon kanssa oltu molemmat enemmän ja vähemmän kiireisiä ja aikataulujen yhteensovittaminen on ollu hankalaa. Kumpikaan ei voi (eikä taatusti haluakaan) olla 24/7 toisen käytettävissä, kuin omistajaansa uskollisesti odottavana lemmikkinä.

Yks päivä Mikko sai mut jollain ihmeellä suostuteltua mukaansa metsälle. En tajua, miten suostuin lähtemään mukaan kattomaan sitä hullua tappomeininkiä :/ (onneks Mikko ei saanu mitään, hahah!)
Pidin suht mittavat saarnat tolle miehelle siitä touhusta, se on musta vaan niiin oksettavaa.

Tuntuu et varsinkin vähän vanhemmilla miehillä metsästysharrastuksen aloittaminen on joku egon kohotus tai ikäkriisin helpottamiskeino.
Mikko siis on vasta aloitteleva ton harrastuksen parissa, jotkut sen kaverit sai "metsästyskärpäsen puremaan" ja sen hommaamaan itelleen kortit ja pelit ja vehkeet.. Pakko myöntää et olihan Mikko aika sulonen niissä sen uusissa metsämies-kamppeissaan, ei sille voinu olla nauramatta, mut oli muuten ensimmäinen ja viimenen kerta ku lähen sen kanssa tarpomaan keskelle ei mitään pyssyn ja makkarapaketin kera.

Tajusin just, et aika on menny ku siivillä ja mulla on kohta synttärit!!
Yhessä vaiheessa täysi-ikääntymistä odotti ku kuuta nousevaa, kun suurinosa kavereista on täysi-ikäisiä. Jossain vaiheessa sen odottaminen jäi taka-alalle, kun käytännössä tietyistä syistä pystyn tekemään ihan samoja asioita, kuin täysi-ikäisenäkin.

Nyt ootan ilon ja kauhunsekaisin tuntein marraskuuta ja synttäripäivän koittamista. Se täysi-ikäisyyden saavuttaminen on kuitenkin jonkinlainen virstanpylväs ja välietappi ihmisen elämässä..meille, mulle ja Mikolle siis, se tarkottaa sitä, että meidän suhteen tuomitseminen mun iän takia helpottuu sinä päivänä.

Eihän se tietenkään, et täytän 18, kavenna meidän ikäeroa tai häivytä sitä mihinkään, mutta se muuttaa silti kaiken. En oo enää alaikäinen. Kukaan ei voi tuomita meitä aiheellisesti kun tullaan päivänvaloon.
Meidän suhteessa ei ole enää mun alaikäisyyden aiheuttamaa mustaa pilveä.

Mikon erottua vaimostaan, me voidaan olla normaali pariskunta. Kaksi aikuista ihmistä voi olla rauhassa yhdessä, kenelläkään ei pitäis olla siihen mitään nokankoputtamista.

Meidän onneks oon ollut lähes aina ikäistäni vanhemman olonen. Jo ala-asteella vanhemmat ihmiset on kehunu mua ikäisiäni fiksummaks käyttäytymiseltäni ja nimittäny mua neiti-pikkuvanhaks.
Mun pituuden lisäks vuosia mun oikeaan ikään lisää on tuonu kypsempi ja aikuismaisempi pukeutumistyyli, aina tyylikkäistä asukokonaisuuksista korkkareihin, meikkaamistapaan ja hiustenlaittoon. :)

Nojoo, toi alko nyt kuulostaa jonkun tusina "muoti"bloggaajalta kuvaamassa tyyliään, mut jospa toi kuitenkin suht ympäripyöreesti ja leväperäisesti kerrottu "salaisuus" itsestäni avaa vähän -turvallisesti- lisää meidän tilannetta..sitä, miksei olla herätetty huomiota yhdessäollessa.

Ihme ajatustenryöpytys-postaus taas vaihteeks, mut kirjotin suoraan tähän, mitä mielessä ja elämässä on liikkunu. :) Hyvää viikonjatkoa hanipööt! ;)