Hämmennystä..

Tiiättekö sen tunteen, kun sulla on kaikki hyvin ja tiedät mitä haluat, mutta yhtäkkiä kuvioihin tulee jokin asia pistämään kaiken ihan uusiks ja mieles sekaisin? Se on samaan aikaan tosi ärsyttävää, mutta jännittävää.

Kun oot pitkään ollu jostain asiasta suurimmaks osaks ajasta täysin varma ja varautunut siihen ja sitten yhtäkkiä tulee joku, joka ehdottaa erilaista tietä kuljettavaks... Oot miettiny mielessäs elämälles tietynlaisen tarinan ihmisineen ja elinympäristöineen ja yhtäkkiä sulla olis mahdollisuus ihan uuteenlaiseen elämään ja tarinaan, uuden ihmisen ja elinympäristön kanssa.

Ja sä oikeasti jäät miettimään sitä. Kertooko se jotain? 

Oon tavannu ihmisen, jolle oon voinu uskoutua. Oon voinu purkaa sille ajoittaisia ahdistuskohtauksiani ja kertoa peloista mun ja Mikon juttua kohtaan. Mä valehtelisin, jos väittäisin, etten mä koskaan pelkää tai ahdistu meidän suhteen puolesta/takia.
Oon vaan maailman huonoin myöntämään, että kaikki ei aina oo ok. Pokerinaama on aina elämän eri osa-alueissa tiukasti hallussa, se on pelastanut monelta ja antanut musta kaikille vahvan ja voittamattoman ihmisen kuvan.
Sellasen, joka kestää kaiken, tietää mitä haluaa, saa aina minkä haluaa, eikä lannistu vastoinkäymisistä, vaan jyrää ne voimalla pois tieltään, nauraa vaikeuksille päin naamaa, eikä romahda koskaan. Kai mä oon oppinu tän käyttäytymismallin isältäni, joka esittää aina viimeiseen asti pärjäävänsä ilman apua ja kestävänsä kaiken.


Ihminen, jonka oon tavannut viime aikoina, on muodostunut mulle tosi tärkeäks. Joitakin kohtaan tuntee välittömän "ihankun oisin aina tuntenut sut"-fiiliksen ja kemiat vaan kolahtaa niin täysillä yhteen, et tunnet voivas kertoa sille ihmiselle ihan kaiken. Kaikki sun kokemat fiilikset, pelot, surut ja tyhmimmätkin ilon aiheet.

Oon saamassa valmiin paketin. Sen on vaan joku toinen paketoinut. Toisaalta se on tosi houkuttelevaa, enkai mä muuten olis tässä. Toisaalta.. mä haluan tehdä oman paketin.

Ja mun uus "ystävä" haluais olla osa mun pakettia. Tuntuu, et nyt olis aika perääntyä paljon tän uuden ihmisen luota ja jatkaa iloisena mun ja Mikon yhteisen elämän alkamista.. Tai sitten miettiä, minkälaisen paketin voisin tän uuden ihmisen kanssa tehdä. Vai voisinko? Ei se ajatuksena olis mahdoton. Siinä vaan kiehtoo jokin niin paljon, vaikka tuntuu et teen väärin Mikkoa kohtaan viettämällä aikaa ihmisen kanssa, joka on musta kiinnostunut ja joka saattaa yrittää mahdollisesti viedä mut Mikolta.
Nautinko nyt vaan toisenkin miehen antamasta ihailusta ja huomiosta ja leikin sen tunteilla, vai yrittääkö mun alitajunta kertoa jotain, vaikuttaa johonkin..?

Kun elämä olis vaan helppoa....

Im yours

Iltaa lukija-ystäväni. :)

Viime postauksesta on taas kulunu aikaa, ei oo oikein ollu aikaa ja innostusta kirjotella mun kiistellyn ja mielipiteitä jakavan elämän tapahtumista.

Oikeestaan mitään kovin kummosia asioita mun rakkauselämässä ei oo sattunut. Ollaan Mikon kanssa oltu molemmat enemmän ja vähemmän kiireisiä ja aikataulujen yhteensovittaminen on ollu hankalaa. Kumpikaan ei voi (eikä taatusti haluakaan) olla 24/7 toisen käytettävissä, kuin omistajaansa uskollisesti odottavana lemmikkinä.

Yks päivä Mikko sai mut jollain ihmeellä suostuteltua mukaansa metsälle. En tajua, miten suostuin lähtemään mukaan kattomaan sitä hullua tappomeininkiä :/ (onneks Mikko ei saanu mitään, hahah!)
Pidin suht mittavat saarnat tolle miehelle siitä touhusta, se on musta vaan niiin oksettavaa.

Tuntuu et varsinkin vähän vanhemmilla miehillä metsästysharrastuksen aloittaminen on joku egon kohotus tai ikäkriisin helpottamiskeino.
Mikko siis on vasta aloitteleva ton harrastuksen parissa, jotkut sen kaverit sai "metsästyskärpäsen puremaan" ja sen hommaamaan itelleen kortit ja pelit ja vehkeet.. Pakko myöntää et olihan Mikko aika sulonen niissä sen uusissa metsämies-kamppeissaan, ei sille voinu olla nauramatta, mut oli muuten ensimmäinen ja viimenen kerta ku lähen sen kanssa tarpomaan keskelle ei mitään pyssyn ja makkarapaketin kera.

Tajusin just, et aika on menny ku siivillä ja mulla on kohta synttärit!!
Yhessä vaiheessa täysi-ikääntymistä odotti ku kuuta nousevaa, kun suurinosa kavereista on täysi-ikäisiä. Jossain vaiheessa sen odottaminen jäi taka-alalle, kun käytännössä tietyistä syistä pystyn tekemään ihan samoja asioita, kuin täysi-ikäisenäkin.

Nyt ootan ilon ja kauhunsekaisin tuntein marraskuuta ja synttäripäivän koittamista. Se täysi-ikäisyyden saavuttaminen on kuitenkin jonkinlainen virstanpylväs ja välietappi ihmisen elämässä..meille, mulle ja Mikolle siis, se tarkottaa sitä, että meidän suhteen tuomitseminen mun iän takia helpottuu sinä päivänä.

Eihän se tietenkään, et täytän 18, kavenna meidän ikäeroa tai häivytä sitä mihinkään, mutta se muuttaa silti kaiken. En oo enää alaikäinen. Kukaan ei voi tuomita meitä aiheellisesti kun tullaan päivänvaloon.
Meidän suhteessa ei ole enää mun alaikäisyyden aiheuttamaa mustaa pilveä.

Mikon erottua vaimostaan, me voidaan olla normaali pariskunta. Kaksi aikuista ihmistä voi olla rauhassa yhdessä, kenelläkään ei pitäis olla siihen mitään nokankoputtamista.

Meidän onneks oon ollut lähes aina ikäistäni vanhemman olonen. Jo ala-asteella vanhemmat ihmiset on kehunu mua ikäisiäni fiksummaks käyttäytymiseltäni ja nimittäny mua neiti-pikkuvanhaks.
Mun pituuden lisäks vuosia mun oikeaan ikään lisää on tuonu kypsempi ja aikuismaisempi pukeutumistyyli, aina tyylikkäistä asukokonaisuuksista korkkareihin, meikkaamistapaan ja hiustenlaittoon. :)

Nojoo, toi alko nyt kuulostaa jonkun tusina "muoti"bloggaajalta kuvaamassa tyyliään, mut jospa toi kuitenkin suht ympäripyöreesti ja leväperäisesti kerrottu "salaisuus" itsestäni avaa vähän -turvallisesti- lisää meidän tilannetta..sitä, miksei olla herätetty huomiota yhdessäollessa.

Ihme ajatustenryöpytys-postaus taas vaihteeks, mut kirjotin suoraan tähän, mitä mielessä ja elämässä on liikkunu. :) Hyvää viikonjatkoa hanipööt! ;)