Onko aika uskaltaa?

Iltaa.

Mulla on enskuussa kauan odotettu syntymäpäivä, jollon hyppään teini-iästä aikuisuuteen ja täysi-ikäisyyteen, ottaen vastaan sen tuomat uudet haasteet ja vastuut.

Ollaan kavereiden kanssa mietitty, et mitä tehtäis mun synttäreillä. Oon vähän kuulostellu porukoilta, et voisko ne sponssata mulle lahjaks yhen ihanan luksusmökin viikonlopuks, jonne mentäis porukalla juhlimaan mun synttäreitä ja pitkä ja järjestelmällinen kinuaminen ja suostuttelu on alkanu tuottamaan tulosta. :) Osasyynä porukoiden suostuvaiseen mieleen on luultavasti se, että ne tuntee huonoa omaatuntoa riitelystään ja siitä, että oon joutunu sen keskelle.
Koska oon mestari saamaan tahtoni läpi, oon tietenkin muistuttanut porukoita siitä, että oon joutunu kuuntelee niiden faittinkia. Oon kauhee, mutta joskus on käytettävä likaisia keinoja saadakseen, mitä haluaa ja voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että viimeaikaisten koettelemusten takia oon kyllä todellakin ansainnut ton mökkiviikonlopun.

Nyt oonkin tässä kelaillu, et oisko ihan hullua ja tyhmää ottaa Mikko mukaan mun synttäribailuihin ja esitellä se vihdoin ja viimein kavereille mun miehenä? Siinä olis loistava tilaisuus mun kavereille tutustua Mikkoon ja Mikon niihin. Paljon parempi niin, että ne näkis sen itse, eikä se, että puhuisin vaan niille Mikosta ja ne vois saada siitä aivan väärän mielikuvan..
Koska senhän meidän jutusta voi erittäinkin helposti saada. :/

Tosin järkevintähän olis ehkä jättää kertomatta koko totuutta, esim. Mikon vaimosta ja lapsista.. Ainakin vielä tässä vaiheessa.
Luulen, et ihmisten on helpompi suhtautua niihin sitten myöhemmin, kun ne on ensin saanut tutustua Mikkoon ihmisenä, ilman tietoa ns. "sivuseikoista".

Vaikken nyt väitä, että Mikon vaimo ja lapset olis täysin merkityksettömiä sivuseikkoja, vaikka ne sitä kuitenkin omalla tavallaan meidän suhteen kannalta onkin, koska ne ei kuulu meidän kahden väliseen yhteyteen ja siihen, mitä meidän välillä on.
Tottakai ne on aina läsnä omalla tavallaan, eikä niitä voi pyyhkiä pois, mutta siltikään meidän suhde ja tunteet ei rakennu Mikon vaimon ja lapsien ympärille, eikä ne määritä meidän välistä "yhteyttä".

Kun oon Mikon kanssa, tuntuu ettei maailmassa oo muita kun me kaks. Meillä on menny viimeaikoina paremmin kun pitkään aikaan, Mikko on saanu mut rakastumaan itseensä uudestaan ja lujempaan. <3

Täytyy nyt vielä funtsia tota synttäri-Mikko asiaa.. Olis vaan niin ihana viettää mun isoa ja tärkeää päivää kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa, joten Mikon läsnäolo olis ihan mieletöntä.
Samalla se vois olla jotenkin luonnollisempaa ja hyväksyttävämpääkin esitellä Mikko mun täysi-ikäistymis-synttäreillä.

Noh, saa nähdä...Pitäähän mun kysyä Mikoltakin asiaa, en voi tietää mitä se on tästä mieltä. Nyt meen juomaan äipän tekemää soppaa, joka helpottaa huonoa oloa. (Jep, oon vieläkin kipeenä.:))

Karma?

Alan uskoa siihen. Mun pahat teot, joilla en tosin ole halunnut satuttaa ketään, mutta silti olen niitä tietoisesti tehnyt...ne teot on viime aikoina lyöneet mua takaisin rautanyrkkihanskoilla päin näköä - yhä uudestaan ja uudestaan. En jaksais ottaa enää yhdenyhtä iskua takas. Paljonko yhden ihmisen pitää kestää? :/

En oo jaksanut kaiken muun hässäkän keskellä keskittyä tähän blogiin. Pari kertaa oon käynyt täällä kattomassa kommentteja ja paskojen tapahtumien jälkeen tunteiden puuskissa kirjottanut pitkiä, vihan, surun ja paskanolon makuisia postauksia, mutta pyyhkinyt ne pois- ei, en voi paljastaa kenellekään, kuinka pahasti asiat ovat. Pitää esittää, että kaikki on hyvin, antaa kaikkien olla siinä luulossa.

Voi olla, ettei tämäkään kirjotus tuu koskaan näkemään päivänvaloa....

Viime kirjotuksen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Oon ollu melkein kuukauden armottoman viruksen kynsissä. Ruoka ei pysy sisällä, kuume heittelee ja olo on heikko, väsyny ja voimaton kokoajan. Ainakun luulen tervehtyneeni, se iskee takas. Tämmöstä pitkittynyttä tautia on kuulemma liikkeellä tähän aikaan vuodesta, mut tuntuu et tää on vaan yks mulle langetetuista rangaistuksista ja tavoista joutua kärsimään.

Lähennyin tahtomattani lisää tän uuden "ystävän" kanssa. En voinut lopulta enää pistää tän taudin piikkiin sitä, etten jaksa nähdä, aloin pelätä et se luulee, et keksin kaiken ja esitän vaan kipeetä, etten haluis vaan nähdä sen kanssa. Ja se halus hoitaa mua, raikas ilma ja paras mahdollinen seura kuulemma parantaa. Heh heh.

Sen kanssa oli mukavaa, rentoa yhdessäoloa, teetä ja kurkkukarkkeja. Hymyilyä, viattomia kosketuksia. Kunnes yks kerta...tein virheen. Tai annoin sen tehdä sen. Kuulostaapas traagiselta. No, siltä tää tän hetkinen tilanne kyllä tuntuu.

Me suudeltiin :( Tai se suuteli mua. En tajunnut kunnolla koko tilannetta, en älynny kääntää päätä pois vaan suutelin jotenkin vaistomaisesti takas. Katoin sitä hölmistyneenä, sitä ja sen rakastuneen näköstä ilmettä.

En tajua, miksen tajunnut. Tai tajusin, kyllä mä sen kokoajan vaistosin ja tiesin. En vaan ymmärrä, miks ja miten annoin sille liian lämpimiä signaaleja, et se alko tosissaan kuvittelemaan, että me voitais olla pari. Ton pusun jälkeen se muuttu ihan mahdottomaks.

Yhden mulle täysin merkityksettömän pusun jälkeen se sai jostain päähänsä, et mä oon sille tilivelvollinen mun menoista ja tekemisistä ja et meidän pitäis olla joka päivä näkemässä toisiamme. Se pommittaa mua joka päivä viesteillä ja yrittää soittaa varmaan miljoona kertaa jos en vastaa. En yhtään ihmettelis, vaikka se joku ilta olis autonsa kanssa tossa pihassa kyttäämässä.

Valittaa mulle Mikosta, vaikka se hyvin tietää, et rakastan sitä, eikä sen sanomiset muuta sitä tosiasiaa. Heittelee muka vitsillä "pitäiskö mun selvittää kuka sen vaimo on ja kertoo sille teistä". Onpa hauskaa.

Se koko ihminen on saanu mut ahdistumaan tolla yli-innokkuudella, painostavalla tenttaamisella ja mustasukkaisuudella. Se on onnistunu kiristämään mun ja Mikon välejä sillä jatkuvalla soittelulla ja tekstaamisella, kun oon Mikon seurassa. 

Vaikka Mikko on aina yleensä niin kiltti ja väkivaltaa vastaan, se sano et hakkaa tän tyypin, jos se ei lopeta mun ahdistelua. Tosin Mikko ei tiiä, et se suuteli mua ja se laukas ton stalkkaamisen.. En uskalla ees kertoo sitä, pelkään et Mikko raivostuis siitä vielä enemmän ja oikeesti kävis tän "ystäväni" kimppuun.

Vaikka tän tyypin jatkuva pommittaminen ahdistaa mua, en mä halua sille mitään pahaa. Ei se oo ansainnut tulla satutetuks siks, että se rakastaa mua.

Mut jos mulla oli jossain vaiheessa jotain pieniä ihastumisen tunteita tätä ihmistä kohtaan..no, ei oo enää. Se tukahdutti ne tolla sairaalloisella omistuksenhalulla ja kyttäämisellä.

Ja ihankun tässä ei olis jo tarpeeks..Mun koti on muuttunu sotatantereeks. Porukat on olleet toisensa kimpussa viimeset pari viikkoa. Mä en jaksa. En jaksa. EN JAKSA KUUNNELLA!! En jaksais ees olla tai ajatella. Oon taas pitäny asioita sisälläni niin kauan, et räjähdän kohta. Kelannu omassa päässäni, miten voikaan asiat olla päin vittua. Ihanaa saada purkautua.

En jaksa enää kirjottaa. Mikko pyys mua just äsken lenkille sen kanssa "kumpi juoksee kovempaa kaatumatta?". :)

Pihalla on kylmä ja vettä sataa. Mä en jaksa välittää, haluun vaan nähä Mikon ja koittaa imeä siitä itseeni sen lämpöä ja positiivisuutta ja koittaa unohtaa hetkeks kaiken tän paskan.<3

Teiniangst kiittää ja kuittaa.