I just wanna feel

Buuhuuuu, viikonloppu on taas menny ku sekunnissa välähtäen silmissä. No, hauskaa mulla silti oli :)
Hengailin kavereiden kanssa, kävin Mikon luona ja sen kanssa ajelemassa sekä pitkästä aikaa elokuvissa.

Mikko ei siis lähteny pikkuvaimon kanssa samalle reissulle, kai se oli taas siltä naiselta joku pieni hermoloma perheen arjesta, vaikka ottikin skidit mukaan. En kyllä valita, toi oli nimittäin hyvä hermoloma myös Mikolle ja mulle :)

Kävin siis viikonlopun aikana (en uskalla/viitsi kertoa minä päivänä) kattomassa perjantaina ensi-iltaan tulleen Vuosaari elokuvan ihanan äippäni kanssa - meillä oli äiti-tytär laatuaikaa. (äiti ehdotti ensin yhdessä menemistä jollekin käsityökurssille/kerhoon tms. No thanks:D!)

Yllätyin, kun elokuvan pari henkilöä ja tapahtumaa liippas niin läheltä omaa elämää. Siinä oli siis naimisissa oleva, kahden lapsen isä, jolla oli salasuhde nuorempaan naiseen.

Mun ja Mikon tilanne on hyvin paljon tuon leffan salasuhde-tilanteesta eroava, mutta silti näin pieniä tuttuja vilahduksia. Eleet, ilmeet, jännitys, tunnelmat. 
Vaikka se olikin vaan pelkkä elokuva ja tapahtumat keksittyjä sekä näyteltyjä, mä liikutuin. Tirautin pari kyyneltä elokuvan miehen takia, salaisen tyttöystävän takia ja jopa miehen lasten takia. Vaimon en. Katsokaa elokuva itse ja miettikää miksi.

Voihan se olla, ja tietenkin onkin niin, että jokainen kokee asiat eri tavalla, mutta uskon, että tuon elokuvan salasuhde-kuvio voi ehkä avata joidenkin silmiä. Auttaa näkemään asiat eri tavalla, saamaan mustavalkoiseen näkemykseen värejä. En yritä "käännyttää" ketään, enkä saada hyväksyntää, mutta ihan mielenkiinnosta suosittelen muutenkin katsomaan ton leffan.

Hassua, kun ennen oon paasannut siitä, kuinka mua ärsyttää kun ihmiset näkee automaattisesti salasuhteet ja kolmannen pyörän elokuvien ja kirjojen kuvitellun, yleistetyn kaavan mukaan ja nyt kuitenkin itse suosittelen katsomaan elokuvan ja ammentamaan siitä jonkinlaista näkemystä mun tilanteeseen :D Nojoo..

Äite ihmetteli mun outoja tunteenpurkauksia, varsinkin niiden salasuhde-kohtausten aikana. En mä nyt ihan ääneen ulissut ja itkenyt, mutta liikutuin. Äippä kyseli ihan ihmeissään, mikä sai mut kyynelehtimään.
Mun sisäinen äidin pikkutyttö heräs ja teki vaan mieli käpertyä äidin kainaloon ja vuodattaa kaiken pois sydämeltään.
Voi kun ihan oikeasti uskaltaisin kertoa äitille...just tälläset tilanteet saa mut toivomaan, että uskaltaisin ja voisin kertoa ja avautua kasvotusten, puhuen avautua! Tästä blogista on ollut apua, ja tää on ollut helpottavaa ja terapeuttista, mutta ei tää oo sama asia, kun kertoa asioista puhumalla.
Äiti on yks mun elämän tärkeimmistä ja läheisimmistä ihmisistä, enkä mä siltikään uskalla kertoa sille.

Voiko oikeesti olla enään kamalampaa tilannetta? :/

Tästä mun mieleen juolahtikin eräs idea, josta ajattelin täällä kysyä. Olenko mä ihan naurettava ja lapsellinen, jos ehdotan Mikolle, että alettaisiin eräänlaiseen kirjeenvaihtoon?
Ei siis varsinaisesti mihinkään kirjeiden kirjoitteluun, vaan vaikka jonkun vihkosen vaihteluun.
Sinne vois molemmat kirjoittaa sen hetkisiä tunteitaan ylös, kun ei voida nähdä. En mä voi soittaa tosta noin vaan Mikolle ja kertoa miltä musta tuntuu. Uskokaa pois, niin mun monesti tekis mieli tehdä.


Joten, ajattelin, että oliskohan se pientä apua avautumisen tunteen purkamiseen, jos ne kirjoittaisi ylös?
Jotenkin vaan olis ideana kiva, että molemmat voitais rehellisesti kirjoittaa kaikki tuntemukset ja ajatukset ylös ja antaa toisen luettavaksi. Vaihdella niitä sillä tavalla.

Tuo vihko vois sitten myöhemmin olla meille kiva yhteinen muisto, jota selailla vuosien kuluttua ja muistella, mistä kaikesta ollaan selvitty ja kuinka kovia ollaan yhdessä koettu.

Ajatuksena siis tykkään tuosta vihon vaihtelusta, mutta iso riskihän se kyllä olisi. Puhelimen, tekstiviestien ja puhelutietojen, plus kaiken muun muhun viittaavaan "todistusaineiston" piilottelun ja hävittämisen lisäks Mikon pitäis tarkasti piilotella tuota vihkoa.
Onhan mullakin tietenkin piilottelemista ja peitevalheiden jatkuvaa keksimistä, mutta ei niin suuressa mittakaavassa kun Mikolla on.

Mä uskon, että ainakin mun kirjoittama teksti tulisi olemaan niin suorasanaista ja selkeää, ettei pikkuvaimon saadessa vihon kynsiinsä tarvis kauaa tekstiä silmäillä, ennenkun se tajuais mistä olis kyse...ja sitähän me ei haluta.

No, en tiedä. Pitää nyt hautoa tuota vihko-asiaa vielä päässä, ennenkun Mikolle meen mitään ehdottamaan. Teidän mielipiteitä olis asiaan kans kiva kuulla, tai vastaavasti ottaa vastaan muita ehdotuksia mitkä vois helpottaa mun purkautumisen tuskaa.

Tästä kirjotuksesta tuli taas rönsyilevä romaani. Joskus on perseestä olla mä, näiden ajatuksien ja ongelmien kanssa. Mitä mä edes teen enää tähän aikaan hereillä ja koneella? Taas vähän venähti...

Nyt painun suihkuun testaamaan Mikon antamaa suihkusaippuaa. Se kuulemma heti sen purnukan nähdessään ties, että se olis niin mun näkönen ja varmasti myös tuoksunen saippua :D Ja kyllähän se olikin, söpö pullo ja ihanan eksoottinen tuoksu :)
Vitsailin sen kanssa, et oliko toi suihkusaippuan lahjottaminen kenties jotain vihjailua. Haisenks mä sen mielestä paskalle ja se nyt tolla tavalla kehottaa mua käymään suihkussa? :D

Noniiin, nyt riittää...

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

PS: Mitä pidätte noista kuvista, jotka tylsistyneenä lisäsin tähän kirjoitukseen? Ajattelin, että ne tois jotain pientä "piristystä" näihin mun pelkkiin suht pitkiin teksteihin.. Koska pitkähän tääkin vuodatus tosiaan oli, joten auttoko kuvat yhtään?
Noi kuvat on kyllä aika hyviä mun tän hetkisten tunteiden jonkinlaisia osottajia.